Mitä kuuluu? – Etsivän lähityön ajatuksia itsemurhien ehkäisystä

      Tapasimme nuoren naisen, joka kertoi itsetuhoisista ajatuksistaan. Kuulimme myös lähialueen asukkailta naisen itsemurhayrityksistä. Nainen kertoi, että hän viiltelee itseään ja on yrittänyt useasti jättäytyä junan alle. Hakeuduimme naisen kanssa ensin hänen omalle terveysasemalleen, mutta kukaan terveysaseman työntekijöistä ei ehtinyt ottaa häntä vastaan.  Terveysasemalta hänet ohjattiin Haartmanin päivystykseen. Päivystyksessä oli muutaman tunnin odotus lääkärille. Seuraavana päivänä soitimme naiselle kysyäksemme hänen vointiaan. Nainen kertoi, saaneensa viettää yhden yön sairaalassa ja että häntä oltiin juuri kotiuttamassa. Saatoimme naisen sairaalasta kotiin. Myöhemmin kuulimme alueen asukkailta, että nainen oli jälleen tavattu junaraiteilla. Miten palvelujärjestelmämme voisi ehkäistä itsemurhia?

Etsivä lähityö tekee sosiaalialan työtä jalkautuen kaduille ja matalan kynnysten paikkoihin ja kohtaa työssään henkilöitä, joilla on kasautuneita elämän ongelmia ja traumoja. Kohtaamme työssämme useasti ihmisiä, joilla asunnottomuus, päihde- ja mielenterveysongelmat sekä taloudellisesti tukala tilanne saavat aikaan toivottomuutta ja näköalattomuutta. Työhömme kuuluu ihmisten saattaminen tarvittavien palvelujen piiriin ja heidän tukeminen näissä palveluprosesseissa.

Nuorten ja sosioekonomisesti heikoimmassa asemassa olevien ihmisten itsemurhat eivät ole vähentyneet, vaikka itsemurhat ovat 2000-luvun aikana yleisellä tasolla vähentyneet. Yksi väestötason riskiryhmistä ovat nuoret naiset. Jo kerran itsemurhaa yrittäneen henkilön riski uudelle yritykselle on 60–100 kertainen muihin verrattuna. Suomen Mielenterveysseura on useasti vaatinut kansallisen itsemurhien ehkäisyohjelman laatimista ja STM on myöntänyt määrärahan Duodecimille käypä hoito suosituksen tekoon. Edellisen itsemurhien ehkäisyprojekti 1986–1996 sai itsemurhakuolleisuuden kääntymään laskuun. Suomen Mielenterveysseura on perustanut Helsinkiin ja Kuopioon itsemurhien ehkäisykeskuksen itsemurhaa yrittäneille.

Helsingin kaupunginvaltuustossa on tehty syksyllä 2018 aloite itsemurhien ehkäisyohjelman käynnistämiseksi. Aloitteessa ehdotetaan muun muassa mielenterveys- ja päihdepalvelujen vahvistamista, matalan kynnyksen mielenterveyspalvelujen lisäämistä, nopeaa hoitoon pääsyä sekä työntekijöiden valmiuksien vahvistamista itsemurhavaarassa olevien tunnistamisessa ja toimimisessa itsemurhien ehkäisemiseksi.

Kohtaamillamme ihmisillä ei ole aina tietoa heille tarjolla olevista palveluista ja niihin löytäminen voi olla hyvin haastavaa. Pitkään oirehtineella ja ahdistuksen kasvaessa liian suureksi eivät voimavarat ja rohkeus välttämättä riitä avun piiriin hakeutumiseen. Palveluiden sirpaleisuus on edelleen haaste. ”Oman työntekijän” pitäisi löytyä jo mahdollisimman aikaisessa vaiheessa hoitoketjua, jolloin turhaa palvelusta toiseen ohjaamista voidaan vähentää. Haavoittuvassa asemassa olevien palvelujen saannin ja jatkuvuuden ei tulisi olla vain ihmisten itsensä varassa ja yhteydenoton pitäisi tulla palveluita koordinoivan työntekijän taholta.

Hyvää itsemurhien ehkäisyä olisi saada Helsingin peruspalvelut toimivammiksi. Esimerkiksi sosiaalityöntekijän ja lääkärin vastaanotolle on tärkeä päästä riittävän ajoissa ja työntekijöillä tulisi olla aikaa paneutua asiakkaan tai potilaan tilanteeseen. Terveyskeskuksissa olisi hyvä saada keskusteluapua joustavasti ilman ajanvarausta. Nuorten asunnottomuus on ollut kasvussa ja panostus asuntojonojen purkamiseen olisikin inhimillistä ja kuuluisi itsemurhien ehkäisytyöhön.  Helsingissä asumismenot ovat muuta maata korkeammat ja pienituloisena on haastavaa selviytyä.

Kaikissa palveluissa tulisi kohdata ihmiset läsnäolevasti ja kunnioittavasti. Etsivän lähityön havaintojen mukaan peruspalveluissa etenkin päihdeongelmaisiin henkilöihin suhtaudutaan toisinaan ennakkoluuloisesti tai ajatellaan ongelmaa itseaiheutetuksi. Asiakkaat ovat myös itse kertoneet kokemastaan epäasiallisesta kohtelusta palveluissa. Päihdeongelmien suuri osuus itsemurhien taustalla tulisi huomioida palvelun tarjonnassa. Mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset kertovat kokeneensa eriarvoisuutta palveluissa, kun esimerkiksi heidän fyysisiä oireita jätetään huomioimatta.

Moniammatillista yhteistyötä tulee kehittää edelleen.  Asiakkaan elinolosuhteita ja elämäntilannetta ei kyllin huomioida hoidossa. Hoidossa tulisi huomioida potilaan tilanne kokonaisvaltaisesti sekä varmistaa hoidon ja tarvittavan tuen jatkuvuus. Psyykkiset ongelmat jäävät usein mahdollisen päihdeongelman ”alle” eikä henkilö koe tulevansa otetuksi vakavasti hänen hakiessaan apua voimakkaaseen ahdistukseen ja itsemurha-ajatuksiin.

Helsingissä vähennetään päihde- ja psykiatrian laitospaikkoja. Laitoshoitoon pääsyn kriteerit ovat etenkin psykiatrisessa hoidossa hyvin korkeat ja kokemuksemme mukaan ahdistuneisuus ja itsetuhoiset ajatukset eivät itsessään takaa nopeaa hoitoon pääsyä. Avohoidon toteuttaminen asunnottomalle henkilölle on haastavaa. Laitoshoitoa toivovat myös osa kotonaan yksin ahdistuksensa kanssa kamppailevat henkilöt, joille henkilökunnan läsnäolo tuo turvallisuuden tunnetta.

Koska peruspalvelut tarjoavat osalle asiakkaista vielä liian korkeaa kynnystä, tarvitaan lisää matalan kynnyksen palveluita, joiden tulisi olla joko sote-henkilökunnalla vahvistettuja tai muuten tiiviisti järjestöjen kanssa toteutettuja. Matalan kynnyksen palveluiden kautta asiakkaiden tulisi päästä tarvittaessa psykiatrin puheille joustavasti. Kaikkein huonommin voivilla asiakkailla ei ole voimavaroja tai enää halua hakeutua vastaanotoille.  Työntekijöiden tulisi jalkautua tarvittaessa asiakkaiden luo. Etsivän lähityön kokemuksen mukaan peruspalveluista ei pääsääntöisesti saa tarvittavaa psykiatrista arviointia ihmisen luo.  Aiemmin terveysneuvonnan kautta sai tilattua lääkärin paikalle akuuttia psykiatrisista hoitoa tarvitsevalle. Tällä hetkellä Helsingissä ei tietojemme mukaan ole kadulle jalkautuvaa psykiatrista tahoa eikä arviointia voida tehdä anonyymisti tai ilman asiakkaan suostumusta.

Alla lisää ideoita mielenterveyspalveluiden vahvistamiseksi Etsivä lähityön kohtaamien ihmisten näkökulmasta:

• Psykiatrisisten palveluiden saavutettavuuden lisääminen ja mahdollisuus anonymiteettiin. Esimerkiksi Kööpenhaminassa on käytössä sosiolanssi, jossa työskentelee sekä sosiaalialan että terveydenhuollon ammattilaisia. Terapiaan pääsyä tulisi helpottaa ja laajentaa koskemaan myös työ-ja opiskeluelämän ulkopuolella olevia.
• Aikuisten "turvatalo", jossa henkilökuntaa paikalla 24/7, vrt. nuorten turvatalo. Palvelu olisi välimuoto sairaalasta ja kodista, ja palveluun voisi hakeutua 1 yö kerrallaan.
• Lapsiperheille kehitetyn sähköinen yhteydenottokanava ”Tarvitsen apua”-nappulan laajentaminen ja kehittäminen kaikille kansalaisille.
• Asiakaspalvelutyöntekijöille tulisi lisätä koulutusta itsemurhaa suunnittelevien kohtaamisen lisäksi traumatisoituneiden henkilöiden kohtaamiseen ja tukemiseen.

Tekstin on koostanut Helsingin sosiaali- ja terveystoimialan etsivän lähityön työryhmä. 

#Mitäkuuluu on Suomen Mielenterveysseuran kampanja, jolla halutaan lisätä tietämystä itsemurhien ehkäisystä. Etsivän lähityön tekemästä sosiaalisesta raportoinnista voit lukea lisää täältä.

Kuvat: Etsivä lähityö/ Lena