Kuka kuulee koditonta lasta

Asumisen rahoittamis- ja kehittämiskeskuksen vuoden 2022 tilastojen mukaan Helsingissä oli 46 asunnotonta lapsiperhettä, joissa oli yhteensä 96 lasta. Mitä tiedämme näistä lapsista? Heitä on kaikenikäisiä, vauvasta aikuisuuden kynnyksellä oleviin nuoriin. Pienimmät ovat vielä kotihoidossa, ja toiset ikäryhmän mukaisesti eri luokkatasoilla peruskoulussa tai toisen asteen koulutuksessa. Mutta ketä nämä lapset ovat ihmisinä? Voinen väittää, että sitä eivät tiedä muut kuin perheenjäsenet, mahdollisesti päiväkotien ja koulujen hoitajat tai opettajat, sekä kenties jotkut viranomaistahot, jos perheellä on ollut jo aiemmin tuen tarpeita.

Lasten asema perheen jäädessä kodittomaksi jää usein sivuun. Perheelle saadaan nopeasti järjestettyä tilapäinen asuminen, ja käytännön asioiden hoitaminen muuton järjestämiseksi alkaa. Lapsi havainnoi tilannetta oman kykynsä ja ikätasonsa mukaan, mutta olipa lapsi minkä ikäinen tahansa, tilanne pakostakin aiheuttaa hämmennystä, pelkoa ja ahdistusta. Tilapäinen asuminen on otettava vastaan sieltä, mistä se tarjotaan. Tämä saattaa aiheuttaa suuria haasteita arjen toimintojen pyörittämiseksi. Lapsen koulu- tai päiväkotimatka saattaa muodostua ylitsepääsemättömän vaikeaksi ja pitkäksi, kaverit jäävät entiselle kotialueelle. Kertovatko lapset edes kavereilleen, että perhe muuttaa sen vuoksi, että asunto on menetetty esimerkiksi häädön seurauksena? Miten vanhemmat selittävät äkillisen muuton lapsilleen? Häpeä voi koskettaa myös lapsia erityisen syvästi. Lapset ovat luontaisesti lojaaleja vanhemmilleen, jolloin he saattavat kertoa oman version tapahtumista, joka ei aiheuta enempää häpeää, mitä jo itse tilanteessa eläminen voi aiheuttaa. Tai ehkäpä lapset ovat jo tottuneet siihen, että muutetaan usein, eivätkä välttämättä enää edes pidä sitä minään. Reissulapsen elämää.

Lapsierityisyys on monesti puheiden keskiössä, mutta mitä se oikeasti tarkoittaa? Lähtökohtana voisi pitää yleissopimusta lapsen oikeuksista 60/1991, jonka ovat ratifioineet 196 valtiota.

• Jokainen alle 18-vuotias on lapsi.
• Lapsen etu on huomioitava kaikissa hallintotoimissa.
• Lapsella on oikeus ilmaista oma mielipiteensä ja oikeus vastaanottaa ja saada tietoa.
• Lapsella on oikeus leikkiä, oikeus lepoon ja vapaa-aikaan.
• Vanhemmilla on ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä lapsen edun mukaisesti.

Olisi tärkeää huomioida lasten erityisyys myös yksilöinä, eikä pelkästään osana jotain suurempaa joukkoa, johon lapsierityisyydellä usein viitataan. Toisilla lapsilla on enemmän kykyä selviytyä ja suoriutua ja itsenäistyä, kun taas toiset tarvitsevat ohjausta pidempään. Lapsen ikä ei voi olla määrittelevä tekijä siinä mitä lapsi osaa tai minkä pituisia koulumatkoja hän pystyy kulkemaan missäkin iässä.

Useissa palveluissa lapset ovat läsnä niminä ja tietyn ikäisinä, he ovat osa jotain perhettä, yhteisöä, mutta harvoin he ovat todella läsnä, kun aikuisten asioita käsitellään. Eikä pidäkään olla. Ei kuitenkaan riitä, että aikuisen asia selvitetään, jos taustalla on lapsia, joihin aikuisten asiat myös vaikuttavat. Tämä olisi ensiarvoisen tärkeä muistaa aikuisia kohdatessa. Lapsierityisyys ei konkretisoidu siinä, että siitä puhutaan, vaan siinä että lapset aidosti huomioidaan, ja että lapsista ja heidän elämästään ollaan kiinnostuneita. Aikuisten asioiden ollessa keskiössä olisi hyvä aina ottaa esille myös lapset vähintään puheen tasolla; mitä lapsille kuuluu, miten koulu sujuu, mitä arjessa tapahtuu. Aikuinen sanoittaa asioita eri tavalla kuin lapsi, ja lasten ollessa läsnä aikuisten kertomukset joko todentuvat tai osoittautuvat vain tarinoiksi. Tämän vuoksi on tärkeää nähdä lapset ja kysyä heiltä itseltään mitä elämässä tapahtuu. Aina sanoja ei edes vielä ole, mutta lapsen tapa leikkiä ja ottaa kontaktia vieraaseen ihmiseen kertoo paljon siitä, miten lapsi voi.

Lapsi on aina ensisijaisesti riippuvainen aikuisen, vanhemman, huolenpidosta. Kaikki, mitä tapahtuu aikuiselle, tapahtuu välillisesti myös lapselle. Tuskin kukaan aikuinen pystyy esittämään kodin menettämisen hetkellä lapselleen, että muutto tapahtuu omasta tahdosta. Olisi tärkeä tietää, mitä lapsille kerrotaan, kun pakkomuutto tulee. Sitä pitäisi systemaattisesti kysyä, jotta saisimme tietoa niistä hetkistä, jolloin elämä muuttuu kaikilla perheen jäsenillä. Kouluikäiset lapset joutuvat konkreettisesti kohtaamaan muuton seuraukset esimerkiksi pidentyvinä koulumatkoina, asuinalueen muutoksena tai opettelemalla uuden koulureitin. 

Mitä sitten on lapsierityisyys? Esimerkiksi sitä, että pyritään löytämään mahdollisimman vähän lasten elämää vaikeuttava ratkaisu, jos perhe joutuu muuttamaan väliaikaiseen asuntoon tai tilapäismajoitukseen. Tai sitä, että lapsen elämä kokisi mahdollisimman vähän muutoksia, kun pysyvän kodin etsintä alkaa. Koulun vaihtaminen on iso muutos lapselle ja sitä pitää tarkkaan harkita ennen kuin siihen ryhdytään. Tosiasia kuitenkin on se, että lapsilla ei välttämättä ole vaihtoehtoa. Heillä on hyvin vähän vaikutusvaltaa asioihin, joista aikuiset päättävät. Heidän tulee mennä sinne, minne vanhemmatkin menevät, ja sopeutua. Vastuu päätöksistä, jotka vaikuttavat koko perheen ja erityisesti lasten elämään, on päätöksien tekijöillä: ammattilaisilla, jotka ovat mukana ratkaisemassa tilanteita asunnon menettämisen kohdatessa. Hyvä lähtökohta voi vaikka olla, että asettaa itsensä asiakkaan asemaan ajatuksen tasolla ja miettii, mikä ratkaisu omille lapsille olisi oikea.

Asunnon ja kodin menettäminen voi kohdata ketä tahansa. Elämässä tapahtuu asioita, joista joihinkin voi itse vaikuttaa ja toisiin taas ei, mutta mikään tilanne ei ole toivoton. Ja sitä toivoa on työntekijöinä pyrittävä pitämään yllä, lasten etu ensisijaisesti mielessä.

Teksti: Sanna Väisänen, vs. sosiaalityöntekijä, Tilapäinen asuminen
Kuvat: Unsplash

Lähteet
Asumisen rahoittamis- ja kehittämiskeskus (2022). Asunnottomat 2022. ARA:n selvitys 2/2023. Viitattu 5.12.2023. https://www.ara.fi/fi-FI/Tietopankki/Tilastot_ja_selvitykset/Asunnottomuus/Asunnottomat_2022(64974)

Yleissopimus lapsen oikeuksista (60/1991)