Vaativa vanhemmuus

Pling – viesti Wilmasta: Myöhässä alle 15 minuuttia

Pling – viesti Wilmasta: Opiskeluvälineitä puuttuu

Pling – viesti Wilmasta: Häiritsevä tai asiaton käyttäytyminen

Pling. Mitähän taas? Kurkkua kuristaa, hikikarpalot puskevat otsalle. Mitä kupeitteni hedelmä taas siellä säätää? Aiheuttaa häpeää äidilleen. Luulevat vielä, etten huolehdi, etten välitä, etten ole vastuullinen äiti. Viesti Wilmasta: Otit vastuuta opiskelustasi. Keltainen merkintä! Tällä kertaa ei osunut eikä uponnut. Minun vanhemmuuteni siis.

Wilman reaaliaikainen palautetulva saa sympaattisen hermoston jatkuvasti hälytystilaan. Jokainen viesti on merkki potentiaalisesta epäonnistumisesta. Tehtäväksi anto – hoitakaa tämä asia kuntoon, mieluiten heti. Mitä vielä voisin vanhempana tehdä? Olen keskustellut, olen muistuttanut, olen auttanut pakkaamaan reppua, olen istunut vieressä tekemässä läksyjä. Pitänyt kiinni rutiineista ja aikatauluista. Syöttänyt terveellistä ravintoa, ollut saatavilla, lukenut ääneen, laulanut ja leikkinyt, tarjonnut kulttuurielämyksiä, vienyt harrastuksiin. Silti Wilma laulaa. Jos vain olisin jaksanut seistä pidempään hiekkalaatikon reunalla, niin tältä kaikelta varmasti olisi vältytty. Lapsestani ei tarvitsisi raportoida. Vai johtuuko tämä siitä, kun kävin viime vuonna baarissa? Olin vähän humalassa. Hyvät äidit eivät ole. Lapsi toki oli turvallisesti kotona huolehtivan aikuisen kanssa, mutta silti, ehkä hän olisi tarvinnut minua juuri tuolloin, ja siksi hän ei nyt pysty keskittymään koulussa.

Yhteinen aika kotona kuluu pitkälti kehityskeskusteluiden merkeissä. Oletko tehnyt läksyt? Varmastiko kaikki? Oletko myös lukenut kappaleen? Ymmärräthän sinä, että koulun alueelta ei voi poistua ilman lupaa, vaikka sinulla olisikin mielestäsi pätevä syy ja hyvä aikomus? Onko reppu pakattu? Myös liikuntavarusteet? No niin, kone kiinni ja iltapalalle. Kello on jo paljon. Muista harjata hampaat. Ei enää puhelimelle!

Miten minä ­– tunnollinen, ohjeita noudattava, koulutettu ja kyseenalaistamiseenkin kykenevä äiti – en saa lapsestani suoriutujaa? Miksi se menee ali sieltä, missä aita on matalin? Miksi se ei tee yksinkertaisia asioita, jotka tekisivät kaikkien elämästä helpompaa? Ennen kaikkea minun elämästäni. Ei tarvitsisi ahdistua Wilma-viesteistä eikä käyttää kaikkea valveillaoloaikaa kasvattamiseen.

Koulun myyjäisistä tulee liikaa sähköpostia. En jaksaisi niitä kaikkia lukea. Minulla on voimia vievä kokopäivätyö ja vaativia harrastuksia. Ehdin usein nukkumaan vasta puolilta öin, ja väsymys painaa jatkuvasti. Mutta hyvä äiti ei voi jättää lukematta. Yksi viesti on luokkatoverin äidiltä. Käytännön kysymysten lomassa hän kehuu lastani. Sanoo, että sillä on hyviä mielipiteitä ja se on oikeudenmukainen, rohkea ja hauska. Minun lapseni ansiosta hänen lapsensa kokee olonsa luokassa turvalliseksi. Silmäni kostuvat. Kyllähän minä sen tiesin. Enkö tiennytkin? Miksi ahdistun kaikesta siitä, mitä lapseni ei ole, sen sijaan, että pystyisin syyllistymättä iloitsemaan siitä, mitä kaikkea hän on?

Elämme yhteiskunnassa, jossa informaatiota on saatavilla enemmän kuin koskaan, ja ihmiset on saatu tarkkailemaan itseään – sekä lapsiaan. Hyvinvointirannekkeet ja älysormukset seuraavat liikkeitämme ja untamme, koska olemme niin valinneet. Sehän on meille hyväksi. Raportoimme auliisti suorituksistamme niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin, koska haluamme kehittyä. Tulla paremmiksi versioiksi itsestämme. On ymmärtämätöntä tai jopa vastuuntunnotonta olla pyrkimättä parempaan, kun meillä on kaikki tieto kättemme ulottuvilla.

Jo vuonna 1975 kirjoitti ranskalainen filosofi ja ajatusjärjestelmien historian professori Michel Foucault teoksessaan Tarkkailla ja rangaista siitä, kuinka painopiste ihmisten toiminnan säätelyssä on siirtynyt tiedon valtakaudella ulkoisesta kurinpidosta sisäiseen itsekontrollointiin. Tuskin Foucault'kaan olisi osannut silti ennustaa, kuinka äärimmäisiä muotoja itsetarkkailun teknologiat vielä saavuttavat. Lisääntyneen tiedon myötä itsestä huolehtimisesta ja oman elämän säätelemisestä on tullut kansalaisvelvollisuus, joka koskee myös vanhemmuutta. Vanhemmuus on useimmille meistä äideistä, isistä ja muista kanssavanhemmista, elämän tärkein kunniatehtävä, jossa kukaan ei halua epäonnistua. Epäonnistuminen merkitsee häpeää, stigmaa. Siksi tarkkailemme ja huollamme vanhemmuuttamme kuuliaisesti. Luemme lasten kasvatusta koskevia artikkeleita ja oppaita, kuuntelemme asiantuntijoiden neuvoja, täytämme lomakkeita ja itsearviointeja. Pyrimme täyttämään meille asetetut odotukset ennen kuin niitä on edes lausuttu ääneen. Ongelma on se, että odotuksia on enemmän kuin mihin yksinkertainen homo sapiens pystyy vajavaisella kapasiteetillaan vastaamaan. Aina on jotain, mikä jää tekemättä, mikä ei mennyt ihan nappiin. Kaikkien ohjeiden noudattamiseen eivät vuorokauden tunnit riitä. Riittämättömyyden tunne on pysyvä olotila, ja se saa meidät takertumaan hyvän vanhemmuuden suorittamiseen entistä tiukemmin. Koska jokainen moka on jotenkin kompensoitava. Muuten lapsistamme voi tulla viallisia. Suorittamisen ja katumusharjoitusten keskellä unohdamme välillä olla ihmisiä itsellemme ja toisillemme, myös lapsillemme.

Ehkä nykypäivänä suurinta viisautta onkin se, minkä lapseni jo osaa – tarttua mahdollisuuteen sluibata aina, kun sellainen kohdalle osuu, ja ottaa itselleen aikaa ja tilaa siellä, minne arviointimittarit eivät ulotu. Jatkossa toivon onnistuvani siinä, että omalle lapselleni se paikka voisi mahdollisimman usein olla oma koti.

Kirjoitus laadittu Itäkadun perhekeskuksen viestintäryhmässä
Ilmiö on havaittu ja nimetty Itäkadun perhekeskuksen rakenteellisessa työskentelyssä.

Kuva: Pixabay