Ehjän lastensuojelun elementit näkyvät arjen työskentelyssä

Talo näyttää repaleisemmalta kuin ennen. Ovikello on rikki, koputan oveen. Eteeni juoksevat kauniit ja likaiset kasvot suurine surullisine silmineen. Päiväuninalle on hukassa, mikä ei varsinaisesti ole mikään ihme. Katson ympärilleni, ja hyvin nopeasti näen vallitsevan väsymyksen olevan yhä tämän perheen tavanomaisin vieras. Lapsen valloittava hymy sokaisee pian niin, etten näe mitään muuta. ”Syliin”, hän sanoo, minkä koen aina kunnia-asiana. Halaan häntä pitkään. Äidin rakastava katse lastaan kohtaan on paljon. Se melkein riittää tämän kotikäynnin sisällöksi.

Mikä on silloin rikki, kun lastensuojelua syytetään kaikesta särkyneestä? Klikkiotsikoilla tavoitellaan negatiivisten, provosoivien, turmelevien ja syyttävien otsikoiden kautta lukukertoja. Näin toimimalla aiheutetaan hienolle työlle huonoa mainetta. Mediassa on kenties unohdettu, että lastensuojelussa työskennellään viranomaisena toisen ihmisen elämässä. Rikkinäistä onkin usein vain kyky nähdä ammattilaisten onnistumisia vakavien sosiaalisten ilmiöiden äärellä. Tässä kirjoituksessa en käsittele ainuttakaan epäonnistumista, rikkinäistä kokemusta, tai etsi syyllistä. Sen sijaan kerron, minkälaisia ehjän lastensuojelun elementtejä näen omassa työssäni.

Läsnäolo

Äidin silmät katsovat tarkoin, hieman pälyillen ja arvostellenkin. Hän kiittää siitä, että tulin, vaikkei sovittua tapaamista tänään alun perin ollutkaan. Huomaan, että jokin erityinen painaa hänen mieltään. Pian hän avaa keskustelun hiljaa, lähes kuiskaten. ”Kiitti kun sä sanoit silloin kerran, et mun lapsesta näkee et mä rakastan sitä. Must tuntuu et oon hukassa, aika moni asia nyt houkuttelee, ja taidan tarvita aiempaa enemmän jeesii.”

Lastensuojelutyötä pidetään usein sekä toimisto- että toimintokeskeisenä viranomaistyöskentelynä, missä valta näyttäytyy päätöksenteon kautta. Vallan ei silti tarvitse olla negatiivissävytteinen asia, vaan se voidaan nähdä mahdollisuutena toimia viranomaisena siinä roolissa, missä pyritään järjestämään erilaisia tukitoimia turvallisemman arjen ja lapsen edun vuoksi. Se, miten antaa vallan ja viranomaisstatuksen näyttäytyä omassa ammattiroolissaan on avainasemassa siihen, minkälainen julkisuuskuva työskentelylle muodostuu niin verkostoissa kuin asiakastyössäkin.

Lastensuojelutyössä ei voida ajatella olevan yläpuolisuutta – sellaista asemoitumista, mikä estää asiakkaan osallisuuden. Viranomaisstatuksen leimallisuus voi kuitenkin lähtökohtaisesti herättää asiakkaassa tunteen vaikeasta lähestyttävyydestä. Onkin taitolaji pysyä ammatillisesti samaan aikaan sekä riittävän lähellä, että sopivan etäällä. Oleellista on kuitenkin kuulla ja havaita asiakastyössä ne sanat ja hetket, missä todellinen ja tärkein viesti on läsnäolon eri elementeissä.

Lähtiessäni äiti kysyy, ehdinkö istua hänen kanssaan pihalla vielä muutaman minuutin, vaikka asiaa hänellä ei enää olekaan. Minuutit tuntuvat kevyiltä. Kumpikaan ei puhu mitään, eikä se haittaa. Poltetun tupakan jälkeen syttyy toinen. Yhä hiljaista, mutta luontevaa. Lopulta äiti heittää natsan pois, nousee ja kiittää. Siitä, että sai hetken olla jonkun kanssa yhdessä hiljaa. Huomaan miettiväni jälleen, että sosiaalityö on todellakin ennen kaikkea läsnäoloammatti.

Turvallisen läsnäolon kokemus vaatii asiakkaalta vahvaa luottamusta työntekijää kohtaan. Sellaista, mikä pitää sisällään jaetun ymmärryksen siitä, että pettymykset ja taannuttavat elämänvaiheet aiheuttavat usein myös häpeän tunteen.

Häpeä

Soitan viikonlopun jälkeen äidille. Kaikki ei ole mennyt kotona toivotun kaltaisesti, minkä kuulen myös äidin puheesta. ”Luuletsä, et mä oo valinnu tän elämäntavan? En oo, mut mä en tiedä mistään muustakaan. Must on normaalia, et jonain aamuna voi ottaa kahvin kans bissee. Miten mä voisin olla joku muu tai jotenkin parempi ihminen, kun en mä tiedä mitä se tarkottaa? Varmaan jotain sellasta, mitä kirjaviisaat sossut haluis mun olevan. Viimeaikaset hommat hävettää, siks mietin et kehtaanko enää laittaa sulle viestii. Samal mä tiesin, et koht sä soitat. Oikeestaan toivoinkin.”

Helposti lähestyttävässä viranomaistyöskentelyssä peruselementtinä toimii se, ettei työntekijä aseta omia arvojaan asiakkaan arvojen edelle - siitäkään huolimatta, miten erilaiset ne keskenään saattavat olla. Kenellä on oikeus määrittää normi sille, minkälaisena elämän kuuluu näyttäytyä? Juridisesti määritetyt raamit ohjaavat työskentelyä samalla, kun etiikka ohjaa alitajuntaista ajattelua. Lastensuojelu koetaan herkästi uhkana ja sen ajatellaan olevan synonyymi välittämättömyydelle. Vaikeat olosuhteet eivät kuitenkaan tarkoita vanhemman rakkaudettomuutta lastaan kohtaan. Vaikka asunnossa ei olisi juuri mitään, siellä on usein vähintään rakkaudellisen kodin elementit.

Hyvin tyypillistä on, että asiakas häpeää oman kotinsa olosuhteita ja vie pohjan niiden hyväksynnältä vähättelemällä niitä. Monesti kuulee asiakkaan toteavan, ettei ole ehtinyt siivota tai että asunnossa kaikki on hieman rempallaan. Koti on joka tapauksessa monelle meistä oma turvapaikka ja sellainen pyhättö, minkä arvostelua ei halua kohdata - elämäntavasta tai omasta itsestä puhumattakaan. Elämän osuessa hetkittäin meistä jokaiseen, voi olla tarpeellista pysähtyä pohtimaan sitä, miten itse suhtautuisi omalla kynnysmatolla jalkojaan pyyhkiviin viranomaisiin.

”Tajuutsä miten turhauttavaa ja hävettävää on vuodesta toiseen kuulla joka taholta, et oon laiska ja saamaton. Oikeesti mä en oo kumpaakaan, oon vaan ihan sairaan väsyny pelkäämään. Väkivaltaa, retkahduksia - tätä elämää. Elään silleen, et kaikki rasahdukset saa sydämen hakkaamaan. Olin sen lisäks ihan aina pelänny, et joku joskus tekee lasun. Et joku päivä mun ovikello soi ja siel on sossut. Aattelin, et mun lapsi viedään pois enkä nää sitä enää koskaan. Mut nyt oon alkanu vähän tajuun, et tää onki sitä varten, et lapsi ei joutuis lähteen mun luota. Sit yks yö mä kelasin, et entä jos sä lähetki pois, ni kuka meit sit täs jeesaa? Kuitenki oon uskaltanu kertoo sulle mun juttui. Sä oot kuullu mitä mä on sanonu, mut silti uskonu muhun.”

Luottamus

Asiakkaan kuuluu voida saada kokemus siitä, että hänen sosiaalityöntekijänsä on sitoutunut työskentelemään hänen kanssaan. Tai siitä, että mikäli työntekijä vaihtuu, ei hänen asiakkuutensa kärsi palveluiden katvealueista. Yhteisen luottamuksen rakentuminen vie aikaa, ja siihen kuuluu sivuaskeleiden lisäksi lukuisia harha-askeleita, taaksepäin lipumista ja paikallaan pysymistä. Pyrkimys asiakkaan kanssa tavoiteltavaan yhteiseen työskentelyn päämäärään on kliseinen mutta samalla se, mikä ohjaa työskentelyä.

”Soitin vaik mul on sellast asiaa, mitä sä et varmaan haluu kuulla. Oon siis saattanut valehdella aiemmin. Vuosia. Voisin nyt kertoo, miten nää jutut meni oikeesti. Mä en jaksa valehdella enää.”

Joskus käy niin, että yhteinen näkemys realistisesta ja lapsen edun mukaisesta päämäärästä muuttuu. Tällöin luottamusta koetellaan, ja ollaan suuren haasteen äärellä. Se mikä itselle on työtä, on toisen ihmisen elämää - jokapäiväistä arkea. Asiakkaan elämäntilanteet ovat usein vaihtelevia ja lapsen edun mukaista toimintaa joudutaan tarkastelemaan uudelleen. Asiakkaan ja työntekijän näkemykset edellä mainitusta edusta voivat olla toisistaan kovin eroavaiset. Koetinkiveksi jää tuolloin aina tahtotilan saavuttaminen ja asettaminen sen ymmärryksen äärelle, mikä on lapsen kannalta välttämättömin ja hänen etuaan tukevin toimenpide. Tämän näkeminen tukitoimenpiteenä voi olla asiakkaalle ymmärrettävästikin todella vaikea asia. On myös tärkeää muistaa, että ymmärrystä ja luottamusta rakennetaan asiakassuhteessa aina jatkuvasti molempiin suuntiin.

Lopuksi

Syntymän ja täysi-ikäisyyden välille mahtuu monta kasvun vaihetta. Jokaisessa niistä saatetaan tarvita suojelua. Meistä lastensuojelun työntekijöistä ajatellaan usein, että olemme analyyttisiä ja teoreettisia, mutta lisäksi myös käytännönläheisiä, inhimillisiä ja lapsirakkaita. Jokaisen työntekijän vastuulla on luoda viranomaistyöskentelystä mieluummin helposti kuin vaikeasti lähestyttävä mielikuva.

”Uskotsä, et mä rakastan tota mun lasta enemmän ku mitään muuta?”

Uskon, sillä mitä minulle viranomaisena jäisi jäljelle, jos menettäisin kyvyn ja halun nähdä vanhemman rakkauden lastaan kohtaan. Kaikesta mahdollisesta huolimatta. Uskon vilpittömästi myös siihen, että lastensuojelussa on enemmän ehjää kuin rikkinäistä.

**

Tekstin tarinallinen osuus on anonyymiksi muokkaamani kooste useista eri aikaan ja paikkaan sijoittuvista asiakastyössä kokemistani hetkistä. Kukaan ei ole tunnistettavissa tämän tarinan kautta.

Teksti: Hannaleena Immonen. Kirjoittaja työskentelee vs sosiaalityöntekijänä lastensuojelun avohuollossa Itäkeskuksen toimipisteessä ja toivoo voivansa vähentää viranomaistyöskentelyyn liittyvää leimallisuutta kirjoittamisen kautta. Hän pitää tärkeänä asiakkaan äänen esiin tuomista ja sitä, ettei lastensuojelusta tai muustakaan sosiaalityöstä tuotaisi julkisuuteen vain negatiivisia asioita.

Kuvat: Henna Niiranen