Tunteita herättävä "geso"

Tein sosiaalityön käytännön harjoitteluni lännen gerontologisessa sosiaalityössä Helsingin kaupungilla. Perinteisesti ikäihmiset on nähty pullantuoksuisina mukavina, pehmeän pyöreinä mummoina. Tämän rinnalle on nousemassa uudenlainen ihannekuva vanhenevasta ihmisestä, joka piirtyi esiin, kun selailin Helsingin kaupungin ikääntyneiden palveluopasta. Sen kuvituskuva esitti fyysisesti ja sosiaalisesti aktiivista ja hyväkuntoista iäkästä, jolla on vielä toimintakykyä jäljellä. Todellisuus voi kuitenkin olla täysin päinvastainen, kun kotikäynnillä vastassa on hauras ikäihminen, joka ei ole kesän jälkeen käynyt ulkona ja kodissa tuoksuu kaikki muu paitsi vastaleivottu pulla.

Sain hyvän perehdytyksen muun muassa siihen, millaisia tarvikkeita, kuten kengänsuojukset, käsidesi tai ludevaatteet, sosiaalityöntekijällä pitää olla mukana joissakin asiakastilanteissa. Olin siis varautunut kohtaamaan erilaisia tilanteita. Yllätyin kuitenkin siitä, miten monenlaisia tunteita nousi esiin harjoitteluni aikana. Esimerkiksi en voinut olla herkistymättä, kun kuuntelin iäkkään asiakkaan kokemusta yksinäisyydestä ja siitä, että kukaan ei välitä hänestä.

Tunteet ja tahto
Sosiaalityössä kohdataan monenlaisia tunteita. Sosiaalityöntekijän on otettava puheeksi usein vaikeita asioita asiakkaalle. Asiakas saattaa suuttua ja kieltää ongelmia. Lisäksi yhteistyö voi olla hankalaa, jos asiakas on palvelukielteinen. Tunteita tarvitaan ihmisten välisessä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Työntekijällä kuitenkin tulee olla myös empatiaa eli kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Hänen tulee osata ymmärtää ja tunnistaa miltä toisesta ihmisestä tuntuu, jotta hän pystyy sosiaaliseen vuorovaikutukseen. (Jalovaara, 2005, s. 38.) Mutta kuten ohjaajani sanoi eräälle asiakkaalle, tunteita saa tuntea. Validointi on yksi tapa, jolla viestitään asiakkaalle, että hän on tullut kuulluksi ja kohdatuksi. Validoinnissa tarkastellaan ja ymmärretään asiakkaan tunteita ja kokemuksia. Validoinnin avulla työntekijä vahvistaa asiakkaalle, että hänen kokemuksensa ovat oikeita ja oikeutettuja. (Kivinummi & Alatupa, 2016, s. 191–192.) Myös työntekijä saa olla tunteva. Omat tunteet ja ajatukset on tärkeä tiedostaa, sillä niillä on vaikutusta toimintaamme. Oman inhimillisyyden tunnistaminen ja sen tunnustaminen ovat osa ammattimaisuutta. (Kivinummi & Alatupa, 2016, s. 117.)

Toinen asia, mikä hämmästytti minua, oli ikääntyneiden vahva oma tahto. Itsepäisyys voi olla hyvä asia, joka saa ihmisen tavoittelemaan ja saavuttamaan itse asetetut tavoitteet, mutta itsepäisyys voi toimia myös itseä vastaan ja sokaista näkemästä muita näkökulmia. Ikääntyvät asiakkaat saattoivat olla yhteistyöhön haluttomia ja kieltäytyä kaikista sosiaalityöntekijän ehdottamista palvelu- ja tukimuodoista, mikä hankaloitti asiakkaan tukemista. Toisaalta itsepäisyytenä näyttäytyvä ominaisuus on heidän tapansa pitää kiinni omasta itsenäisyydestään ja toimijuudestaan. Luottamuksen rakentaminen ja vaihtoehdoista ja seurauksista kertominen olivat erityisessä asemassa, jotta asiakkaan suhtautuminen palveluihin saatiin myönteisemmäksi. Asiakkaalla saattoi myös olla epärealistinen näkemys omasta tilanteestaan ja toimintakyvystään. Huomasin, että tämä nostatti turhautumisen tunteita. Miksi asiakas, joka oli selvästi avun tarpeessa, ei suostu ottamaan sitä vastaan?

Yksin pärjäämisen eetos on syvällä suomalaisessa yhteiskunnassa. Eräs vanhus sanoikin, että ennen vanhaan piti pärjätä ja niin sitä on pärjätty. Jos yksilö on joutunut aina pärjäämään ja selviytymään yksin, niin miten tämä mentaliteetti voisi muuttuakaan, kun ikää alkaa kertyä? Kivinummi ja Alatupa (2016, s. 120) nostavat esille sen, että asiakkaan haastavaa käyttäytymistä voi olla vaikea joskus ymmärtää, mutta asiakas toimii niiden tietojen, kokemusten, resurssien ja opittujen tapojen perusteella, jotka hänellä on sillä hetkellä ja siinä tilanteessa. Asiakas nähdään tänä päivänä aktiivisena toimijana, jota tulee kuulla, sitouttaa ja osallistaa toimintaan. Asiakkaan toimijuuden ja asiakaslähtöisyyden korostaminen on toisaalta syventänyt ajatusta siitä, että jokainen yksilö on vastuussa itsestään ja toiminnastaan. (Hokkanen, 2013, s. 56.)

Mikä on itsemääräämisoikeuden ja asiakkaan hyvinvoinnin suhde (Paananen & Laakkonen, 2025)? Harjoitteluni aikana asiakkaiden itsemääräämisoikeuden merkitys tuli hyvin selvästi esille. Asiakkaalla on oikeus tehdä itseään koskevia valintoja, kuten kieltäytyä kotihoidosta. Sosiaalityöntekijän pohdittavaksi jää se, mikä on asiakkaan edunmukaista ja milloin esimerkiksi asiakkaalle haetaan tahdonvastaista edunvalvontaa. Toisaalta yksilön tulee omata riittävästi tietoa, jotta hän voi ottaa vastuuta omasta terveydestään ja tehdä itseään koskevia valintoja. Yhteiskunnan tulee kuitenkin tarjota mahdollisuuksia ja tilaisuuksia yksilölle sekä tukea häntä valintojen tekemisessä. Lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollolla on merkittävä asema siinä, että se tukee yksilöitä tekemään vastuullisia valintoja palveluiden, ohjauksen ja neuvonnan avulla. (Moilanen, Pietilä & Kangasniemi, 2015, s. 277.)

Kun tapaamme asiakkaan, meillä on rajalliset tiedot hänen tilanteestaan ja historiastaan. Iäkkäällä asiakkaalla on pitkä elämänhistoria, hän on nähnyt ja kokenut monenlaista, mikä on muovannut häntä ihmisenä. On tärkeää varata riittävästi aikaa vastavuoroisille kohtaamisille, jotta voidaan luoda avoin ja luottamuksellinen ilmapiiri, jossa asiakasta voidaan rohkaista tekemään itselleen myönteisiä valintoja. Lähestymistapa on valittava asiakkaan mukaan (Paananen & Laakkonen, 2025). Erään asiakkaan suhtautuminen muuttui, kun jäimme kuuntelemaan hänen tarinaansa ja samalla koetimme hahmottaa, millainen elämänkulku oli mahdollisesti johtanut tämänhetkisiin haasteisiin. Toinen asiakas taas saattaa tarvita jämäkämpää ja ohjaavaa otetta työntekijältä.

Oppimista, empatiaa ja byrokratiaa
Gerontologinen sosiaalityö ei ole kuitenkaan pelkästään synkkää! Samoin kuin Kivelä ja Hämäläinen (2021) kuvaavat sairaanhoitajaopiskelijoiden kokemia positiivisia tunteita, “gesossa” oli myös naurua, iloa ja toivon luomista. Kollegoiden välinen jakaminen ja huumori työyhteisössä loivat yhteisyyden kokemusta ja vahvistivat jaksamista.

Asiakkaita kohtaan syntyy empatiaa. Joulu oli tulossa ja nousi huoli siitä, miten he selviävät pyhien yli. Jotkut asiakkaista sanoivat suoraan inhoavansa juhlapyhiä, sillä se korosti yksinäisyyttä. Oli helpottavaa palata tauon jälkeen ja kuulla, että mitään pahempaa ei ollut sattunut.

Olen päässyt harjoitteluni aikana näkemään monenlaisia asiakastilanteita ja sitä, miten monenlaista osaamista sosiaalityöntekijältä vaaditaan haastavien tilanteiden selvittämiseksi. Opinnoissa on korostettu palvelujärjestelmän ja sosiaalihuoltolainsäädännön tuntemusta. Se, miten ne näkyvät käytännön työssä, on kuitenkin opittava käytännössä. Tunsin riittämättömyyttä informaatiotulvan, lyhenteiden ja Apotin edessä. Erilaiset lyhenteet, kuten kuntar, sas, koho…olivat aivan uusia tuttavuuksia. Oli vaikuttavaa nähdä, miten ohjaajani sumpli erilaisten tukien ja palveluiden järjestämisessä, mutta samalla ajattelin, pystyisinkö tuohon koskaan itsenäisesti.

Erityistä turhautumista aiheuttivat byrokraattiset järjestelmät. Terveydenhuollon ja sosiaalityön työntekijät hoitavat samoja asiakkaita, mutta toimivat erilaisten käytäntöjen maailmoissa. Erään asiakkaan kohdalla sairaanhoitaja kehotti viemään tämän välittömästi kiirevastaanotolle. Ajat vastaanotolle jaetaan kuitenkin aamulla kello kahdeksan – ja asiakkaalle on myös löydettävä saattaja ja Kela-taksi samalle päivälle, mikä ei ole helppoa.

Toinen esimerkki järjestelmien joustamattomuudesta liittyi pankin kanssa asiointiin. Toimeentulotukea myöntämistä varten tarvitaan tiliotteet. Asiakas ei muista pankkitunnuksiaan, Doro-puhelimeen ei voi ladata pankin äppiä, ja henkilötodistus on mennyt vanhaksi, joten henkilökohtainen käynti pankissa ei myöskään auta tilanteessa.

Olisiko mahdollista tehdä perusteltuja poikkeuksia näissä tapauksissa?

Myös julkisen keskustelun ja todellisuuden ristiriita aiheutti harmistumista. Julkiseen keskusteluun on nimittäin noussut ajatus siitä, että aikuisten lasten tulisi ottaa entistä enemmän vastuuta vanhempiensa hoidosta, koska yhteiskunnan resurssit ovat rajalliset. Aikuisia lapsia ja vanhempi-lapsisuhteita on kuitenkin monenlaisia. Harjoitteluni aikana vastuulliset ja vanhempansa hoitoon osallistuvat aikuiset lapset olivat kuitenkin vähemmistönä. Jos suhde oli ajansaatossa muovautunut katkeraksi, vanhukselle saatettiin puhua rumasti, jopa huutaa. Monella oli kiirettä työssä, eivätkä he pystyneet avustamaan käytännön asioissa. Pahinta oli ikääntyneen taloudellinen hyväksikäyttö, johon liittyi ajoittain myös väkivaltaa. Rakkaus lapseen vie kuitenkin voiton järkipuheesta ja pieni eläke sujahtaa täysi-ikäisen päihderiippuvaisen taskuun.

Ikäihmiset muodostavat hyvin heterogeenisen asiakasryhmän. Jyrkämä (2008, s. 269–270) nostaakin esille sen, että ikääntyneet omaavat erilaisia tuntemuksia, tilanteita ja taustoja, joten heidän elämiään ei voida tulkita vain jonkun tietyn viitekehyksen avulla. Gerontologiseen sosiaalityöhön tulevat asiakkaat ovatkin usein erityistä tukea tarvitsevia ja heidän elämäntilanteensa ovat haastavia. Tämän vuoksi he tarvitsevat enemmän ohjausta, tukea ja neuvontaa sosiaalihuollon työntekijöiltä.

Lupa olla epävarma
Asiakkaiden haasteet ovat hyvin moninaisia. Moniammatillisissa kokouksissa asiakkaiden tilanteita tarkasteltiin ja erilaisia vaihtoehtoja pohdittiin yhdessä. Moniin tilanteisiin ei ollut selkeitä vastauksia tai ratkaisuja myöskään konkareilla. Epävarmuuden tunnettani huojensi nähdä, ettei yhdellä työntekijällä tarvitsekaan olla vastausta kaikkeen.

Alan ammattilainen nähdään järkevänä ja neutraalina, joka osaa hallita tunteensa, eikä näytä niitä ulospäin. Täten tunteilu voidaan nähdä olevan merkki omasta osaamattomuudesta ja kyvyttömyydestä, joita tulisi hävetä. Epävarmuuden tunteet ovat kuitenkin yleisiä, erityisesti vasta-alkajilla ja opiskelijoilla, joille ei ole vielä kertynyt kokemusta. (Forsberg, 2002, s. 303.) Näenkin, että keskeneräisyys ja epävarmuuden sietäminen ja sen hyväksyminen kuuluvat oman ammatti-identiteetin kehittymisprosessiin.

Teksti ja kuva: Sanni Onali, sosiaalityön opiskelija

Lähteet
Forsberg, H. (2002). Tunteet – sosiaalityötä harjoittelevan häpeä? Aikuiskasvatus 4/2002.

Hokkanen, L. (2013). Asiakaskansalaisen toimijuus sosiaalityöllisessä asianajossa. Teoksessa M. Laitinen & A. Niskala (toim.), Asiakkaat toimijoina sosiaalityössä (s. 55–86). Tampere: Vastapaino.

Jalovaara, E. (2005). Tunnetaidot tiedon rinnalle kasvatuksessa. Tampere: Pilot-kustannus.

Jyrkämä, J. (2008). Vanheneminen ja vanhuus. Teoksessa A. Sankari & J. Jyrkämä (toim.), Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa (s. 267–323). Tampere: Vastapaino.

Moilanen, T., Pietilä, A-M. & Kangasniemi, M. (2015). Yksilön terveysvalinnat ja vastuu osana itsemääräämisoikeutta. Asiakirja-analyysi sosiaali- ja terveysministeriön informaatio ohjauksesta. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 52, 368–281.

Kivelä, E. & Hämäläinen, I. (2021). ”Ne onnistumiset on parhaita”- pohdintaa vanhustyön vetovoimaisuudesta. Dialogi 15.4.2021. Haettu osoitteesta https://dialogi.diak.fi/2021/04/15/ne-onnistumiset-on-parhaita-pohdintaa-vanhustyon-vetovoimaisuudesta/

Kivinummi, J. & Alatupa, S. (2016). Kun ei suju. Selviytymisopas haastaviin asiakastilanteisiin. Jyväskylä: PS-kustannus.

Paananen, J. & Laakkonen, R. (2025). Kivat housut ja muita keinoja vaikeisiin kohtaamistilanteisiin muistisairaanhoidossa. Gerontologia 39 (3), 273–275.