Kun perusturvasta leikataan, arki hajoaa

Lapsiperheiden lisääntyvä köyhyys on herättänyt keskustelua lapsiperheiden kanssa työskentelevien sosiaalialan ammattilaisten parissa. Myös me Malmi-Maunulan perhekeskuksessa pysähdyimme jälleen tämän aiheen äärelle.

Suomessa lapsiperheiden pienituloisuus moninkertaistui 1990-luvun laman jälkeen ja jäi sen jälkeen pysyvästi aiempaa korkeammalle tasolle. Vaikka 2010-luvulla kehitys hetkittäin tasaantui, lapsiperheköyhyys ei hävinnyt – eikä se ole koskaan ollut vain tilasto. (Sauli ym. 2011; Tilastokeskus 2012.) Vuonna 2023 YK:n lapsen oikeuksien komitea muistutti Suomea selkein sanoin: valtioiden tulee välttää sosiaaliturvan leikkauksia, jotka lisäävät lapsiperheköyhyyttä (Valtioneuvosto 2023). Nyt elämme vuotta 2026, ja kysymys kuuluu: missä tilanteessa Suomi on nyt?

Tuoreiden STM:n ja THL:n arvioiden mukaan hallituksen vuosien 2024–2025 sosiaaliturvaleikkaukset – erityisesti asumistuen ja työttömyysturvan heikennykset – sysäävät noin 27 000–31 000 lasta pienituloisuusrajan alle (esim. Yle 2025). Kyse ei ole abstraktista riskistä vaan jo meneillään olevasta muutoksesta. Se näkyy arjessa, ja se näkyy työssämme.

Kuluvan vuoden aikana olemme yhä useammin kohdanneet perheitä, joiden on ollut pakko jättää osa vuokrasta maksamatta, jotta perheelle saadaan ruokaa pöytään. Asumistukea on leikattu, koska asunto on Kelan kriteerien mukaan liian suuri tai liian kallis. Moni vanhempi on toiminut ohjeiden mukaan: hakenut halvempaa asuntoa, laajentanut hakualuetta, odottanut – usein kuukausia, joskus yli vuoden. Silti asuntoa ei ole löytynyt, ja sosiaaliturvan leikkaukset jatkuvat. Kysymys ei ole haluttomuudesta muuttaa vaan siitä, että hinnaltaan, kooltaan ja sijainniltaan sopivia asuntoja ei ole.

On kohtuutonta olettaa, että lapsiperhe voi noin vain ottaa vastaan asunnon mistä tahansa toiselta puolelta kaupunkia. Muutto tarkoittaa lasten arjessa usein päiväkodin tai koulun vaihtoa, harrastusten keskeytymistä, ystävyyssuhteiden katkeamista. Tämä on raskasta kenelle tahansa perheelle. Erityistä tukea tarvitsevalle lapselle tällainen muutos voi kääntää hyvinvoinnin jyrkkään laskuun: lisää kuormitusta, turvattomuutta ja oireilua. Pahimmillaan seuraukset ovat pitkäaikaiset.

Usein muutto pienempään asuntoon tarkoittaa myös asumisahtauden lisääntymistä. Kasvavilla lapsilla ja teini‑ikäisillä, saati aikuisilla, ei ole mahdollisuutta yksityisyyteen, rauhaan tai kavereiden kutsumiseen kotiin. Muutto itsessään aiheuttaa kohtuuttomia kustannuksia jo valmiiksi miinuksella elävälle perheelle: muuttokulut, takuuvuokra, mahdolliset vuokranantajan laskuttamat korjaukset. Viranomaisten kanssa asioiminen on monelle perheelle uuvuttava maraton. Hakemuksia, selvityksiä, odottamista ja kielteisiä päätöksiä. Kokemuksia häpeästä, epäluotettavaksi leimaamisesta ja siitä, että oma elämä on viranomaiskoneiston armoilla.

Eräs äiti sanoi sosiaalityöntekijän vastaanotolla: “Ilman lapsia en jaksaisi elää tällaista elämää.”

Se on lause, joka pysäyttää.

Pelkkä taloudellinen apu ei riitä. Tarvitaan ymmärrystä, kannustamista ja kohtaamista. Nykyään tällainen kuulostaa melkein ylimääräiseltä luksukselta. Kun perheitä ajetaan tilanteeseen, jossa rahat eivät riitä vuokraan ja ruokaan, kaventuu myös työntekijän ajattelu - työssä ei muisteta tai ehditä huomioimaan sitä, että ihminen ei elä pelkästä leivästä.

Samalla puhutaan lasten osallisuudesta, harrastusten merkityksestä ja tasavertaisesta mahdollisuudesta osallistua, vaikka juuri nämä ovat taloudellisen niukkuuden keskellä usein ensimmäisiä asioita, joista joudutaan luopumaan. Tutkimusten mukaan osallisuus ja harrastaminen ovat keskeisiä lapsen sosiaalisten suhteiden, mielenterveyden ja tulevaisuususkon kannalta – ne rakentavat tunnetta kuulumisesta joukkoon ja luottamusta omiin mahdollisuuksiin. Kun nämä mahdollisuudet kaventuvat perheen taloudellisen tilanteen vuoksi, vaikutukset eivät rajoitu lapseen tässä hetkessä, vaan ulottuvat pitkälle tulevaisuuteen.

Ihmettelemme päättäjien lyhytnäköisyyttä. Kun mukaan lasketaan vielä velkajarru ja tulevien vuosien miljardisäästöt, on pakko kysyä: mitä Suomesta on niiden jälkeen jäljellä? Miltä maa näyttää, jos eriarvoisuus kasvaa eikä sosiaalihuolto enää tasoita sitä? Jos köyhyys ja osattomuus lisääntyvät, seurauksena rikollisuus ja turvattomuus kasvavat. Koulutusleikkaukset johtavat koulutustason laskuun ja terveydenhuollon säästöt johtavat lisääntyvään sairastamiseen, mielenterveysongelmiin ja työkyvyttömyyteen?

Ehkä lopulta tärkein kysymys ei ole se, onko toivoa – vaan uskallammeko vielä muuttaa suuntaa?

Kirjoittajat: Päivi Härkönen, sosiaalityöntekijä, Petra Joensuu, sosiaalityöntekijä ja Jamila Ruuskanen, sosiaaliohjaaja. Malmi-Maunulan perhekeskuksen rakenteellisen sosiaalityön työtyhmä
Kuva: Unsplash

Lähdeluettelo:
Härtull, C., Saarela, J. & Cederström, A. (2017): Income poverty in households with children: Finland 1987–201

Sauli, H., Salmi, M. & Lammi-Taskula, J. (2011): Kriisistä kriisiin: lapsiperheiden toimeentulo 1995–2009. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Tilastokeskus (2012): Pienituloisuuden kehitys Suomessa 1990–2010.

Valtioneuvosto (2023): YK:n lapsen oikeuksien komitean suosituksia Suomelle, 2.6.2023.

Yle (2025): Hallitus sysää jopa 31 000 lasta köyhyyteen – asiantuntija: "Tästä tulee vielä kallis lasku". https://yle.fi/a/74-20184705